Olen noin kahdeksasta saakka taas kerran yrittänyt paneutua lopputyön tekemiseen ja viimeisen tunnin tehnyt lähtöä kirjastoon. Tehnyt lähtöä siis lähinnä ajatuksen asteella, koska olen siirtänyt persustani ehkä kokonaisen sentin tunnin aikana. Saakeli, mikä vetkuilija minustakin saadaan, kun tökätään lopputyön tekeminen eteen. Olen todennäköisesti koko tämän blogin olemassaolon ajan tätä samaa asiaa itkenyt ja kitissyt. Edelleenkään se pahuuden työ ei valmistu kuin tekemällä! Kamala vääryys.

Tiedän osaavani ja pystyväni. Tiedän useitakin asioita, joita voisin seuraavana askeleena tehdä sen eteen, että työ valmistuisi suhteellisen nopeastikin. Mutta ei! Voin pakottaa itseni hyvin moneen asiaan, vaikka ei yhtään huvittaisi, mutta nyt kokeillaan ilmeisesti rajoja. Ja pakkohan se työ on tehdä. Ei ole olemassa sitä vaihtoehtoa, että en valmistu. Ihan jo senkin takia, että tämä ahdistus ei lopu ennen kuin se perhanan nivaska on valmis ja titteli takataskussa. Naurettavaa, että olen tarponut vuositolkulla tätä suota ihan menestyksekkäästi jatkuvasta korpeamisesta huolimatta ja viimeisellä metrillä olen täysin rähmälläni.

Uuuuuaaaahhhhhhhhh... sielunne silmin voitte tässä kohtaa nähdä Herkun valuvan suorin vartaloin sohvalta lattialle. Morjenstelen äksänä lattialta.