Sain loppuun Taina Haahdin kirjan Operaatio onni. Kirja piti hyvin otteessaan puoliväliin asti, mutta sen jälkeen ote alkoi herpaantua. Olisin toivonut ehkä ihan vähän vähemmän elementtejä ja syvempi luotaus niihin, mitä olisi kannattanut jättää. Loppua kohden tarina haarautui vähän liikaa. Aion kuitenkin lainata lisää Haahtia.

Seuraavaksi tartun ehkä Joel Haahtelan Elenaan, pienoisromaaniin. Silmäilin sivuja äsken. Kirja on jaettu kolmeen osaan ja lukuisiin kappaleisiin. Yksi kappale on pääsääntöisesti sivun mittainen. Enpä tiedä... Katsotaan, kuinka mielekäs tarina siihen kätkeytyy.

Haahtelan kirjoista luin ensimmäisenä Naiset katsovat vastavaloon. Toisaalta pidin kirjoitustyylin jännästä keveydestä ja irrallisuudesta, toisaalta kaikki roikkui jollain tapaa ehkä liikaakin ilmassa. Miellyttävän lisäsävyn toi kirjan 70-luku, vaikka kirja itse onkin vuodelta 2000.

Kaksi kertaa kadonnut, Haahtelan esikoinen, on tähän mennessä mielestäni Haahtelan paras kirja. Siitä sai hyvin otteen. Välillä häivähti mielessä Amelie-elokuva - ihan positiivisessa mielessä, syistä joita en osaa tarkemmin määritellä. Ei mitään suoraa yhteyttä. Se, että tarina sijoittui jonnekin ulkomaille, ei haitannut tässä kirjassa lainkaan, vaikka etukäteen pelkäsinkin ongelmia uskottavuudessa. Kirjasta ei ilmene, missä päin maailmaa tämä kaikki tapahtuu. Paikannimiä ei mainita. Näin ollen se, että tapahtumapaikka on jossain muualla, tuo tarinaan vain tervetulleen lisäsävyn.

Haahtelan Portugaliin sijoittuva kirja, Tule risteykseen seitsemältä, jäi parista yrityksestä huolimatta lukematta. Saa nähdä, kuinka tuon Elenan nyt käy.


Sunnuntaiangsti puhaltelee jo niskaan.