Nämä ajatukseni kumpuavat Anadan ja Lord Boredomin kirjoitusten innoittamina. Anadalle kommentoin hänen blogissaan, mutta siirryn Lord Boredomin kirjoituksen myötä avautumaan jo tänne omaan nurkkaukseeni.

Nautin kauniista asioista valtavasti. Katselen ilolla mielestäni hyvännäköisiä ihmisiä - miehiä ja naisia. Samalla tavalla ihailen kaunista luontoa, söpöjä ipanoita, kauniita luontokappaleita, taidetta, arkkitehtuuria, maisemia, kaunista asettelua, värejä, kuvia, sisustusta, hyvännäköistä ruokaa - kaikkea, mikä omaa silmääni miellyttää.

Omassa mielessäni kauneutta on hyvin monenlaista. On hehkua, karismaa, onnea, klassisia muotoja, nostalgiaa, rakkautta, kultaisia leikkauksia, arvokkuutta, jaloutta, ajan patinaa, ihmeitä, mittasuhteita ja niin edelleen. On oma mieli, oma historia, oma käsitys, oma tapa nähdä.

Ihastelustani huolimatta en pidä itseäni pinnallisena ihmisenä, enkä tunne syyllisyyttä. Eikö pinnallisuus riipu muun muassa siitä, millaisia merkityksiä kauneudelle antaa? Pidän arvomaailmaani terveenä, ymmärrän ja näen kokonaisuuksia, syitä ja seurauksia. Eihän ihailu väistämättä sulje pois syvempää ymmärrystä.

Esimerkiksi homekasvusto voi olla kauniin näköistä, mutta se on silti ikävä asia vaikkapa leivässä tai talon rakenteissa. Toisaalta antibioottilääkkeenä tunnettu penisilliini löydettiin alun perin eristämällä sitä homesienestä. Atomipommin synnyttämä sienipilvi on kaunis, mutta muutenhan asia on niin järkyttävä, ettei oikein pysty käsittämäänkään.