Jo nyt on taas. PMS pitäisi jo hiljalleen olla selätetty, mutta en vain näköjään osaa olla. Tai siis. Kun toinen sanoo jotain mielestäni tyhmää, tuntuu maailmanlopulta, kun se toinen ei tajua, miksi koin jutun tyhmänä. Ei, vaikka kuinka koitan suhteellisen rauhallisesti selittää. En jaksa tapella, en jaksa vääntää, en jaksa huutaa, joten näytän ovea. Väsyttää ja hyvin helposti ärsyttää pienetkin asiat ihan liikaa. Ja toisella on hetkellinen stressi omassa elämässään, joten sietokyky on nyt sielläkin päässä rajallinen. Alkaa härkäpääksi. Äääähh.

Joku yliherkkyys on. Kävelin aiemmin tänään koulusta kaupungille, kun ohi ujelsi pitkän aikaa ambulanssia ja paloautoa. Kurkkua alkoi kuristaa ja tajusin, että itketti. Jollain on jossain hätä.

Blaaahhh. Tarvitsen viikon loman kaikesta. Lähettäkää minut maaseudulle johonkin vanhaan kartanoon, mukaan kontillinen taide- ja askarteluvälineitä.