En vaan osaa!
Tätä arkea nimittäin.

Kun eilen juuri ennen puolta yötä laittauduin nukkumaan, aloin etsiä kännykkääni aamun herätystä varten. Tässähän se on pöydällä normaalisti tai tuolla sängyn vieressä. Sillä hetkellä, kun tajusin sen olevan koulun jäljiltä vielä käsilaukussa, tajusin sen jääneen myös äänettömälle. Voi, voi.

Heppu oli laittanut viestin ja yrittänyt soittaa kolmesti. Ja itse aina hermostun, jos hepulle joskus käy näin. Laitoin heti tekstiviestin, mutta taisi olla jo nukkumassa. Ikäväkin on, kun tämä on taas viikko, jolloin aikataulut menevät niin ristiin kuin vain voivat mennä.

Heräilin vajaa tunti sitten. Mietin, paljonkohan kello on. Samalla tajusin, ettei minulla ole mielikuvaa siitä, että olisin laittanut herätyksen. Poimin kännykän lattialta. Kello oli 7.20. Herätys olisi ollut kymmenen minuutin päästä, jos kello olisi ollut soimassa. Ei ollut. Onneksi sisäinen kello on alkanut toimia näin nopeasti loman jälkeen. Se onkin ainoa asia, joka on tauon jälkeen käynnistynyt.

Välillä tulen miettineeksi, mitä ihmettä minulle on tämän syksyn aikana tapahtunut. Niin kuin olen jossain välissä ehtinyt mainostaakin, olen normaalisti tunnollinen ja jämptiksikin sanottu ihminen. Asiat ja tilanteet ovat hallinnassa, asiat organisoituna.

Toisaalta tämä tola herättää myös pientä iloa. Kontrollifriikki suorittaja minussa alkaa menettää otettaan. Ehkä olen hiljalleen alkanut luottaa siihen, että elämä kantaa - joka tapauksessa. Aina ei tarvitse tietää kaikkea, osata kaikkea, järjestää kaikkea, stressata kaikesta. Ja ehkä yhden äärilaidan jälkeen on hipaistava toista äärilaitaa ennen kuin löytää sen kuuluisan kultaisen keskitien.

Ehkä on ihan hyvä olla hetki niin uupunut, ettei jaksa välittää. Huomata, että elämä jatkuu siitä huolimatta. Mutta jos nyt sitten jaksaisi kuitenkin tsempata edes ihan vähän.