Voi hevon vittu, etten paremmin sano. Alkaa malja kuohua yli ihan kunnolla. Väsymys, pms, hillitön huimaus. Oli minulta hyvin erikoinen idea tälle päivälle yhteiseksi tekemiseksi, mutta kun sitä nyt on kovin herkkä kaikelle ja toinen ehkä hivenen verran ajattelematon - eikö lopputulos ole jo ilmeinen? Ja jumalauta tähtäsin kyllä sen vitun muovilautasen ohi, en kohti.

Naurattaisi, jos ei naurattaisi enää yhtään. Mietin, olisinko voinut jollain tavalla ehkäistä tätä väsymystä. Olenko ajatellut sellaisia asioita pakoiksi, joita ei kuitenkaan ehkä olisi tarvinnut pakkoina ajatella? Mietin rehellisesti ja vastaan, että olen jättänyt pois niin paljon kuin vain olen voinut.

En ole koskenutkaan koulukirjoihin, vaikka todella olisi pitänyt. Vapaalla olen keskittynyt omiin, rentouttaviin puuhiini niin paljon kuin omatunto vain suinkin on antanut periksi. Ehkä vähän ylikin. Ja nyt toisella on loma, ainoastaan aikaa ja luonnollisesti ehkä tavallista enemmänkin toiveita yhteistäkin ajasta, enkä jaksa juuri nyt antaa paljoakaan. Ja kun jotain keksii, tuntuu seuraavassa hetkessä, ettei sekään oikein riitä. Se on vain päässäni, kuulemma. Mutta eikö riitä, että se on siellä - tunteena? Minkä helvetin minä sille voin? Tarvitseeko voida, eikö sillekin ole tilaa? Vaikka toinen ei tarkoittaisi, voisi kai sitä katsoa asioita minunkin kannaltani? Siltä kannalta, miltä tuntuu ja kuinka koen.

Joskus sitä toivoisi, että olisi se ihan oma ja yksityinen paikka, jonne mennä siksi aikaa, kun ei ole kenellekää mitään annettavaa ja kun se syyllisyys painaa liikaa. Ja kun ei vaan kestä. Mitään.

Olen niin väsynyt ja niin helvetin vihainen.

Viestini maailmalle: Älkää odottako minulta tänään YHTÄÄN MITÄÄN.