Eilen myöhäisillan väsymysahdistuksessa ja nälkäisenä kimpaannuin ylimitoitetusti huomattuani, että heppu oli syönyt minun muroni! Oikein erikseen on puhuttu, että kahdesta muusta muropaketista söisi, kun minä en niistä välitä, mutta hepulle kelpaa. Niin oli syönyt minulta viimeiset murot, jumaliste! Nämä ovat näitä korsia, jotka katkaisevat kamelin selän. Lehmänhermoiselle hepulle taas nimittely on se viimeinen niitti ja tietysti minulta pääsi suusta muutama nimittely sillä lailla plop, plop, plop.

Temperamenttiini kuuluen olin jo jättänyt koko episodin taakseni, ollut toki harmistuksissani nimittelystä, mutta kiitellyt itseäni että niinkin vähällä pillastumisella selvisin siihen nähden, mitä raivoisassa mielessäni liikkui. Kun sitten heppu olikin vielä tänään iltapäivällä edelleen pahoilla mielin, koska en ollut pyytänyt suusanallisesti anteeksi, hermostuin tietysti väsyneenä siitä aika reilusti. Armoa!!

Menin makuuhuoneeseen lukemaan ja unohtamaan maailman. Heräsin 19.30. Kun saisi olla yksin, etäältä rakastettu sen ajan, kun ei jaksa eikä kestä mitään! Ei jaksa antaa itsestään, ei hillitä itseään, ei ymmärtää, ei selittää. Kun ei jaksa kestää sitä tosiasiaa, ettei toinen voi nähdä sisälleni ja tuntea väsymykseni määrää. Kun toisen pelkkä läsnäolo tuntuu vaatimukselta. En jaksa nyt ottaa huomioon. Kaiken maailman kitkutuksia vain joka käänteessä ja oikeasti ihan turhaan. Ei ole mitään hätää, on vain uupumus.

Ensimmäistä kertaa tänään töissä hain vain nopeasti ruokaa työhuoneeseeni. En jaksanut mennä pöytään istumaan, olemaan sekuntiakaan sosiaalinen.