Ostin kalenterin. Olen opiskelija ja minulla on uusi hehtaarin kokoinen lukuvuosikalenteri. Samaa mallia kuin viime vuonna ja sitä edellisenä, kuosi vain vaihtuu. Kalenterin ostaminen on syksyä, mutta kieltäydyn ajattelemasta vielä kesän vaihtumista syksyyn. Kalenteri on myös opiskelua, koulua - niitä perkeleellisiä viimeisiä jättöpäiviä. Syksy sinällään on ihana, kesän jättäminen vain haikeaa. Opiskelusta ovat blogiani pidempään seuranneet ehtineetkin jo lukea mielipiteeni.

Eräästä läheiseni päätöksestä johtuen mielessäni heräsivät kauan sitten haudatut haaveet, jotka tietyllä tapaa liittyvät itsensä toteuttamiseen, elämiseen, arkeen. Olen varannut ajan alan asiantuntijalle ensi viikoksi, lukemista sain mukaani heti. Asia on ollut mielessäni jo tovin ja taisin eilen - vai tänäänkö? - muistaa kertoa siitä hepullekin.

Se onkin muuten jännä juttu. Olen pitänyt itseäni aina hyvin avoimena ihmisenä, joka kertoo läheisilleen kaiken, jakaa luontevasti elämäänsä. En oikein edes tiedosta, että päässäni pyörivät miljoonat asiat eivät nykyisin välitykään lähiympäristööni. Unohdan kertoa - kai? Sitäkö se on vai jotain muuta.

Ihan pari iltaa sitten hepulle esimerkiksi valkeni, että mietin tosi paljon äitiyttä, vanhemmuutta, lapsia, omia valintojani näissä asioissa. Mietin ja punnitsen aiheeseen liittyviä asioita varmaan päivittäin. Olen itse ajatellut hepun tietävän, vaan mistäpä tuo moista tietäisi. Olen vielä aika selkeän kannan asiasta hänelle joskus ilmoittanut. Ja nyt tämä uusin ideani.

Arvatkaa! Kammoittava tragedia eilen. Heppu oli pyynnöstäni ostanut viinirypäleitä ja olin koko päivän hekumoinut hetkestä, jolloin heittäydyn sänkyyn kirjan ja viinirypäleiden kanssa. Niin eikö mitä! Niissä oli hometta! Voitte ehkä kuvitella, millainen takaisku. Napsin toisesta päästä terttua osan rypäleistä ja hinkkasin niitä kuuman veden alla, mutta käsittääkseni homeitiöt eivät kovin helpolla luovuta. En siis voinut juurikaan nauttia edes niistä, jotka söin. Olen vieläkin hieman tolaltani.

Eilen askartelin pari sivua.