Päivät jyskyttävät eteenpäin kuin juna tunnelissa. Ei mitään kerrottavaa. Töissä ei ole erityisen kivaa, mikä on tosi outoa. Ei siellä kurjaakaan ole, mutta jotain on toisin kuin tavallisesti. En ole saanut vielä syistä kiinni.

Se tuskin kuitenkaan liittyy varsinaisesti asiaan, että sen mukavimman perustyön sijaan on joutunut tavallista enemmän istumaan palavereissa sun muissa. Sellaisissa, missä ei voi osallistua keskusteluun, vaan täytyy istua hiljaa paikallaan ikuisuuksia. Minulle sellainen on tuskaisen vaikeaa ja luvassa on tänäänkin heti aamusta ainakin tunnin sessio. Tämän jälkeen on pari tapausta, jotka minun pitäisi ratkaista. Perusteet mihin tahansa ratkaisuun ovat molemmissa tapauksissa huterat. Ärsyttävimpiä juttuja juuri tällaiset. Miksi minulla on sellainen olo, että ihminen jonka tapauksia nyt käsittelen, on jättänyt minulle kaikista epämääräisimmät jutut ja palaa viikon päästä puhtaan pöydän ääreen. Nyt saatan olla harmituksen ytimessä.

Poimin hiuksistani juuri kolme hengetöntä ja kahdeksan mummopinniä. Nukuin ne päässä. Päätin juuri, etten mene töihin Marge Simpsonina. Sellainen pieni epäilys on, että saankohan hiuksiani koskaan selviksi tämän frisyyrin jälkeen.

Mitä ikinä tulevaisuudessa teenkin, täytyy muistaa olla hankkiutumatta toimiin ja virkoihin, joissa joutuu istumaan loputtomasti kaiken maailman kokouksissa, joissa ei voi aktiivisesti osallistua keskusteluun ja pysyä sillä tavalla virkeänä. Pahoittelen, mutta urani päättäjänä saattaa olla nyt vaakalaudalla.

Vuosi sitten olin juuri löytänyt Blogilistan ja olin aivan ylihulpennuksissa siitä. Hemmottelin itseäni köyhän naisen shampanjalla ja ruusuilla. Ikävöin Dr. Philiä ja olin onnellinen, että ystävyys erään ihmisen kanssa oli kestänyt vaiken kesäni läpi. Ostin The Wind in the willows -kirjan.