Olen ilmeisesti saanut unirytmiä vähän kohdalleen, koska heräilen taas itselleni ominaiseen tapaan reilustikin ennen kuin kello soi. Se on tehnyt hyvää. Makailen sängyssä, järjestelen ajatuksiani, ideoin ja saatan vielä melkein torkahtaa. Kun nousen, kellon soittoon on vielä jonkun verran aikaa ja ehdin tehdä kaikenlaista. Tänä aamuna esimerkiksi askartelin.

Aamut ovat parasta aikaa ja ensi viikolla saan ne itselleni. Tosin se muutama viikko sitten vaivannut hillitön loman tarve on tasoittunut. Siltikin tämä parin viikon palkaton on juuri oikeassa kohdassa, sattumalta vieläpä. Surettaa töiden loppuminen, vaikkei lopulliselta tämän firman kohdalla vaikutakaan. Seuraava pesti on jo sovittu, vaikkakin lyhyt. Haaveilin vuosia työstä tuolla, arvasin sen olevan minun juttuni. Välillä jo kuoppasinkin haaveeni, kun tie näytti nousevan pystyyn. En edennyt ihan kuvittelemaani reittiä, mutta tämä polkuni taisi olla vielä parempi.

Toinen haaveeni, josta edellisessä merkinnässä salaperäisesti kerroin, kypsyy mielessä koko ajan. Tuntuu hyvältä. Pahoittelen, että joudun avautumaan vain näin puolittain, mutta minulla nyt vain on rajani. Reilumpaa olisi ehkä olla kokonaan hiljaa, mutta sisällä kuplii ja kuitenkin kirjoitan myös ihan itselleni niin kuin päiväkirjaan kuunaan. Pian vuoden kestäneen blogitaipaleen aikana olen jo useita kertoja hyötynyt siitä, että olen kirjannut asioita ylös. On ollut tarpeen tarkistaa joidenkin asioiden ajankohtia ja täältä ne ovat löytyneet.

Memmi arvaili edellisen merkinnän kommenteissa, että puuhaisimme adoptiota. Emme sentään. Emmekä ole yrittäneet biologistakaan jälkikasvua. Saa nähdä, muuttuvatko ajatukset sillä saralla joskus - ajoissa. Annan mielen olla avoin. Toisinaan huomaan ajattelevani, että haluaisin haluta. Koitan olla olematta itse itseni esteenä. Aika tuo vastauksen ja niin saa ollakin.