Olen ollut tunnesyöjä koko nuoruuteni ja aikuisuutenikin aina noin kolmekymppiseksi asti. Painoindeksin mukaisesti ylipainoinen en ole koskaan ollut, mutta syömisen kanssa olen kohdannut miltei koko häiriöiden kirjon. Kun olin vielä tunnesyöjä, haaveilin ihmetellen kyvystä syödä vain nälkäänsä, kyvystä suhtautua ruokaan ruokana - energian lähteenä.

Tämä tuli mieleeni, kun juuri äsken tein aamupalaleipiä keittiössä. Vaaleaa varrasta (on siinä leivällä nimi) paahdettuna, sulatejuustoa, kurkkua. Periaatteessa ihan herkullisia leipiä se vakiomäärä, neljä kappaletta. Ei vaan tee yhtään mieli. En keksi yhtään ruokaa, mikä nyt todella maistuisi (no, ehkä viinirypäleet). Syön vain, koska pitää syödä jaksaakseen. Brrrhh.

Viime vuonna näihin aikoihin iski ihan sama ilmiö. Ruokahalu katosi. Täytyykin lueskella blogia tuolta alkupäästä, koska muistan kirjoittaneeni siitä aina silloin tällöin. Viinirypäleet tuntuivat välillä olevan ainoa syötävä, mitä kohtaan tunsin syötäviä tunteita. Viinirypäleitä on taas alkanut saada edullisesti ja olen niitä tietysti onnellisena kantanut kotiin puolen kilon erissä. Koska viinirypäleet tuntuvat ainoalta selvältä yhtäläisyydeltä viime vuoden vastaavaan tilanteeseen, syytän viinirypäleitä! Viinirypäleet vievät ihmiseltä ruokahalun kaikkii muihin ruokiin! Terveisin Herkku, tiedenainen.

Muistan hyvin, kuinka ruokahaluni lopulta palasi ja milloin. Se palasi sinä päivänä (viinirypälesesongin loputtua), jolloin sovitin tulevaa hääpukuani. Puvun koko oli juuri tismalleen oikea ja näytti sellaisena ihanalta. Mieleni kertoi minulle, että nyt pitää sitten katsoa, etten ala herkutella liikaa. Taikasanat! Sillä jumalan hetkellä ruokahalu iski ja alkoi tehdä taas mieli kaikkea. Voi taivas! Ainoastaan naisen mieli voi toimia näin. Soitin vielä morsiuspukuliikkeeseen, että paljonkos siinä puvussa on varaa päästää saumoja. Kahdeksan senttiä! Saapa nähdä.