Olen ollut tunnesyöjä koko nuoruuteni ja aikuisuutenikin aina noin
kolmekymppiseksi asti. Painoindeksin mukaisesti ylipainoinen en ole
koskaan ollut, mutta syömisen kanssa olen kohdannut miltei koko
häiriöiden kirjon. Kun olin vielä tunnesyöjä, haaveilin ihmetellen
kyvystä syödä vain nälkäänsä, kyvystä suhtautua ruokaan ruokana -
energian lähteenä.
Tämä tuli mieleeni, kun juuri äsken tein aamupalaleipiä keittiössä.
Vaaleaa varrasta (on siinä leivällä nimi) paahdettuna, sulatejuustoa,
kurkkua. Periaatteessa ihan herkullisia leipiä se vakiomäärä, neljä
kappaletta. Ei vaan tee yhtään mieli. En keksi yhtään ruokaa, mikä nyt
todella maistuisi (no, ehkä viinirypäleet). Syön vain, koska pitää
syödä jaksaakseen. Brrrhh.
Viime vuonna näihin aikoihin iski ihan sama ilmiö. Ruokahalu katosi.
Täytyykin lueskella blogia tuolta alkupäästä, koska muistan kirjoittaneeni siitä aina silloin tällöin. Viinirypäleet
tuntuivat välillä olevan ainoa syötävä, mitä kohtaan tunsin syötäviä
tunteita. Viinirypäleitä on taas alkanut saada edullisesti ja olen
niitä tietysti onnellisena kantanut kotiin puolen kilon erissä. Koska
viinirypäleet tuntuvat ainoalta selvältä yhtäläisyydeltä viime vuoden
vastaavaan tilanteeseen, syytän viinirypäleitä! Viinirypäleet vievät
ihmiseltä ruokahalun kaikkii muihin ruokiin! Terveisin Herkku,
tiedenainen.
Muistan hyvin, kuinka ruokahaluni lopulta palasi ja milloin. Se palasi sinä päivänä
(viinirypälesesongin loputtua), jolloin sovitin tulevaa hääpukuani.
Puvun koko oli juuri tismalleen oikea ja näytti sellaisena ihanalta.
Mieleni kertoi minulle, että nyt pitää sitten katsoa, etten ala
herkutella liikaa. Taikasanat! Sillä jumalan hetkellä ruokahalu iski ja
alkoi tehdä taas mieli kaikkea. Voi taivas! Ainoastaan naisen mieli voi
toimia näin. Soitin vielä morsiuspukuliikkeeseen, että paljonkos siinä
puvussa on varaa päästää saumoja. Kahdeksan senttiä! Saapa nähdä.
keskiviikko, 2. elokuu 2006
Kommentit