Minä ja heppu. Mitättömästä asiasta syntyy konflikti, jossa koen oloni loukatuksi ja / tai mieleni pahoitetuksi. Kerron, ettei tunnu kivalta. Heppu sanoo, ettei tarkoittanut asiaa niin kuin sen otin. Ymmärrän, mutta samalla kuitenkin koen, etten itse tule ymmärretyksi. Se on se pahin juttu minulle. Tästä johtuen seuraa jankkausta. Tästä johtuen hiillyn ja sanon pahasti. En tarkoita pahalla, mutten aina pysty hillitsemään itseäni tässä olossa. Heppu loukkaantuu.

Aloite sovinnosta on poikkeuksetta minulla, koska huusin ja sanoin pahasti. Ei hepulla, vaikka molemmista tuntuu todennäköisesti yhtä pahalta. Äänen korottaminen ja pahasti sanominen on aina suurin synti. Aina! Väärempi reaktio. Tuntuu toisinaan ihan paskalta tämmöinen. Tiedän kyllä heikot kohtani, joiden eteen teen töitä. Kumpikin taitaa olla yhtä herkkä, mutta kai se minun herkkyyteni sitten unohtuu muilta jonnekin ison ääneni alle.

Tarjoilija! Yksi ymmärrys tuolle makuuhuoneessa möksäävälle miehelle, kiitos.
Ja anteeksi.