Eilen oltiin hepun kanssa kaartamassa terassille, kunnes hoksattiin hakea lonkerot kioskilta ja parkkeerata puiston vehreille nurmille ilta-aurinkoon. Kesä!

Molemmilla on tosin samat pullot vielä vajaina jääkaapissa, koska aikan pian tuli ajatus leffa-illasta kotona. Saatiin viimein the Departed, jonka olen halunnut nähdä jo pidemmän aikaa. Olihan se hyvä! Mutta tällaiselle juonivammaiselle (lue Anna-Leena Härkösen Palele porvari!) etenkin ensimmäisen tunnin aikana melko haasteellinen seurattava. Todennäköisesti tulen pitämään enemmän, kun katson tämän sitten joskus toisen kerran, kun aikanaan tulee televisiosta.

Myöhemmin yöllä sain puhuttua asioita, jotka olivat hiljaksiin ajan kanssa nousseet vaivaamaan. Olo keveni huomattavasti. Varsinkin tällaisessa monen asian murrosvaiheessa erilaisten alkujen ja loppujen keskellä on helppo nähdä, kuinka paljon on kasvanut kuluneen vuoden tai puolentoista aikana. Tukena on ollut taitava ihminen, jonka kanssa on tehty ja tehdään töitä säännöllisesti, sinnikkäästi, avoimesti, rehellisesti. Se työ - kohteena minä - on kantanut hedelmää.

On hyvällä tavalla aikuinen olo, maata jalkojen alla. Siihen kuuluu keskeneräisyyden ja epävarmuuden hyväksyminen. Jo varovainen luottamus siihen, että elämä sittenkin kantaa. Silloinkin, kun kaikki ohjat eivät ole juuri minun käsissäni. Hassuja ihmiset, jotka eivät koskaan halua kasvaa aikuisiksi.