Nämä ajatukseni kumpuavat Anadan ja Lord Boredomin
kirjoitusten innoittamina. Anadalle kommentoin hänen blogissaan, mutta
siirryn Lord Boredomin kirjoituksen myötä avautumaan jo tänne omaan
nurkkaukseeni.
Nautin kauniista asioista valtavasti. Katselen ilolla mielestäni
hyvännäköisiä ihmisiä - miehiä ja naisia. Samalla tavalla ihailen
kaunista luontoa, söpöjä ipanoita, kauniita luontokappaleita, taidetta,
arkkitehtuuria, maisemia, kaunista asettelua, värejä, kuvia,
sisustusta, hyvännäköistä ruokaa - kaikkea, mikä omaa silmääni
miellyttää.
Omassa mielessäni kauneutta on hyvin monenlaista. On hehkua, karismaa,
onnea, klassisia muotoja, nostalgiaa, rakkautta, kultaisia leikkauksia,
arvokkuutta, jaloutta, ajan patinaa, ihmeitä, mittasuhteita ja niin
edelleen. On oma mieli, oma historia, oma käsitys, oma tapa nähdä.
Ihastelustani huolimatta en pidä itseäni pinnallisena ihmisenä, enkä
tunne syyllisyyttä. Eikö pinnallisuus riipu muun muassa siitä,
millaisia merkityksiä kauneudelle antaa? Pidän arvomaailmaani terveenä,
ymmärrän ja näen kokonaisuuksia, syitä ja seurauksia. Eihän ihailu
väistämättä sulje pois syvempää ymmärrystä.
Esimerkiksi homekasvusto
voi olla kauniin näköistä, mutta se on silti
ikävä asia vaikkapa leivässä tai talon rakenteissa. Toisaalta
antibioottilääkkeenä tunnettu penisilliini löydettiin alun perin
eristämällä sitä homesienestä. Atomipommin synnyttämä sienipilvi on kaunis, mutta muutenhan asia on niin
järkyttävä, ettei oikein pysty käsittämäänkään.
maanantai, 31. lokakuu 2005
Kommentit