Omamaailmaisuus on joskus oikein erityisen vaikeaa.

Jossain vaiheessa eilistä päivää sain päähäni, että leipä on taas loppu. Ohjelmassa oli kuitenkin sitä uutta tekniikkaa, kaikenlaista asennusta ja kahvivierastakin, joten kaupassa käynti jäi ja jäi. Itselleni iski vielä pahoinvointikin illan mittaan, eikä heppukaan olisi oikein jaksanut lähteä kauppaan. Päätin, että nyt leivon sen pannukakun!

Kun taikina oli valmis, ellei jopa jo uunissa, mieleeni rävähti muistikuva valtavasta paahtoleivästä. Kyllä! Sellainen pötkötti avaamattomana ruokakaapissani. Haloo?! Ei taida olla ketään kotona.

Tänään lauantaina heräilin jo viiden aikaan. Kuudelta vääntäydyin kylppäriin. Palatessani sänkyyn alkoi mieltäni vaivata asia, jonka muistin hepun edellisenä iltana sanoneen. Totta puhuen alkoi oikein sapettaa, kun sitä mietin. En nähnyt muuta mahdollisuutta kuin välittömän avautumisen aiheesta. Nyt onkin sitten jo kahvit keitetty ihan hyvillä mielin ja päivä alkanut.

Hepulle aikainen ajankohta valkeni vasta äskettäin hänen kysyessään kelloa. Vastaukseni sai meidät kumpaisenkin pyörittelemään silmiämme. Tällaista tämä on.