Mammaliini kirjoitteli eilen sosiaalisuudesta blogissaan Ei tämä riitä. Tuntui aika tutulta, ja olinkin jo kommentoimassa, kun huomasin asiaa tulevan ihan oman merkinnän verran.

Pidän itseäni ihan sosiaalisena ja sosiaalisilta taidoiltani kyvykkäänä. Siitä huolimatta kutsun hyvin vähän ihmisiä kylään tai kyläilen itse. Tapaan ihmisiä mieluiten jossain muualla. Välillä tykkään tapailla paljonkin ihmisiä, välillä ei vain huvita ollenkaan. Toivon, että ystävät ja tuttavat eivät ota siitä itseensä, koska asia ei ole heistä kiinni.

Kyläilyasiassa olen toisaalta itsekäs, mutta toisaalta ajattelen myös muita. Kun olemme vaikkapa kahvilla, voi kumpi tahansa vaivatta päättää, että nyt on aika lähteä. Kylässä ei ole mukavaa miettiä, haluaisikohan talon väki minun jo lähtevän. Samoin kaverille on kotona jotenkin kiusallista sanoa, että mukavaa kuin kävit, mutta haluaisin nyt ryhtyä omiin juttuihini.

Joskus kyläilyssä tuntuu väsyttävältä sellainen seuran pitäminen ja emäntänä oleminen. Siihen ajatus kyläilystä yleensä tyssää, kun on muutenkin väsynyt. Aika harvassa on nykyisin sellaiset kaverit, joiden aikana voi hyvillä mielin puuhailla omiaankin. Siis että ollaan yhdessä, mutta kumpikin tekee mitä tekee. Se on hienoa, jos niin voi olla. Ihan parasta.

Pidän blogeja, sähköpostia ja keskustelupalstojakin erinomaisena sosiaalisena lisänä elämässäni. Etenkin silloin, kun on se olo, ettei jaksa tavata ketään. On kuitenkin mukava pitää yhteyttä ihmisiin. Netissä se voi tapahtua niin omaehtoisesti - kun siltä tuntuu. Välillä on mukava tavata kasvotusten, välillä mukava ihan vain kirjoitella.

Tunnen opettelusta huolimatta edelleen aika ajoin huonoa omaatuntoa siitä, että olen usein liian väsynyt tapaamaan ihmisiä. Kaipaan niin valtavasti ihan omaa aikaa, se on minulle jaksamisen edellytys. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että useimmat ystäväni ymmärtävät tarpeeni ja sen, että siitä huolimatta pidän heistä, haluan pitää yhteyttä ja olen kiinnostunut heidän kuulumisistaan. Joskus kuitenkin tuntuu, että olen jotenkin rajoittunut sosiaalisessa kuviossani. Että pitäisi pystyä antamaan enemmän.

Sellainen toteamus tähän loppuun, että lähes poikkeuksetta se lähteminen ja ryhtyminen on kuitenkin vaikeinta. Loppu sujuu useimmiten ihan itsestään ja kyläilyn tai muun tapaamisen jälkeen olo on sekä iloinen, että virkistynyt. Olipa mukava nähdä!

Postikorteista vielä

Jipii! Posti toi taas postcrossing-postikortin maailmalta! Sain myös tiedon, että tähän mennessä pisimmälle matkanneet postikorttini ovat nyt molemmat menneet perille. Kortin kuva ja postimerkki olivat kuulemma kovin pidettyjä. Hieno juttu!