En vaan osaa!
Tätä arkea nimittäin.
Kun eilen juuri ennen puolta yötä laittauduin nukkumaan, aloin etsiä
kännykkääni aamun herätystä varten. Tässähän se on pöydällä normaalisti
tai tuolla sängyn vieressä. Sillä hetkellä, kun tajusin sen olevan
koulun jäljiltä vielä käsilaukussa, tajusin sen jääneen myös
äänettömälle. Voi, voi.
Heppu oli laittanut viestin ja yrittänyt soittaa kolmesti. Ja itse aina
hermostun, jos hepulle joskus käy näin. Laitoin heti tekstiviestin,
mutta taisi olla jo nukkumassa. Ikäväkin on, kun tämä on taas viikko,
jolloin aikataulut menevät niin ristiin kuin vain voivat mennä.
Heräilin vajaa tunti sitten. Mietin, paljonkohan kello on. Samalla
tajusin, ettei minulla ole mielikuvaa siitä, että olisin laittanut
herätyksen. Poimin kännykän lattialta. Kello oli 7.20. Herätys olisi
ollut kymmenen minuutin päästä, jos kello olisi ollut soimassa. Ei
ollut. Onneksi sisäinen kello on alkanut toimia näin nopeasti loman
jälkeen. Se onkin ainoa asia, joka on tauon jälkeen käynnistynyt.
Välillä tulen miettineeksi, mitä ihmettä minulle on tämän syksyn aikana
tapahtunut. Niin kuin olen jossain välissä ehtinyt mainostaakin, olen
normaalisti tunnollinen ja jämptiksikin sanottu ihminen. Asiat ja
tilanteet ovat hallinnassa, asiat organisoituna.
Toisaalta tämä tola herättää myös pientä iloa. Kontrollifriikki
suorittaja minussa alkaa menettää otettaan. Ehkä olen hiljalleen
alkanut luottaa siihen, että elämä kantaa - joka tapauksessa. Aina ei
tarvitse tietää kaikkea, osata kaikkea, järjestää kaikkea, stressata
kaikesta. Ja ehkä yhden äärilaidan jälkeen on hipaistava toista
äärilaitaa ennen kuin löytää sen kuuluisan kultaisen keskitien.
Ehkä on ihan hyvä olla hetki niin uupunut, ettei jaksa välittää.
Huomata, että elämä jatkuu siitä huolimatta. Mutta jos nyt sitten
jaksaisi kuitenkin tsempata edes ihan vähän.
torstai, 19. tammikuu 2006
Kommentit