Omamaailmaisuus on joskus oikein erityisen vaikeaa.
Jossain
vaiheessa eilistä päivää sain päähäni, että leipä on taas loppu.
Ohjelmassa oli kuitenkin sitä uutta tekniikkaa, kaikenlaista asennusta
ja kahvivierastakin, joten kaupassa käynti jäi ja jäi. Itselleni iski
vielä pahoinvointikin illan mittaan, eikä heppukaan olisi oikein
jaksanut lähteä kauppaan. Päätin, että nyt leivon sen pannukakun!
Kun taikina oli valmis, ellei jopa jo uunissa, mieleeni rävähti
muistikuva valtavasta paahtoleivästä. Kyllä! Sellainen pötkötti
avaamattomana ruokakaapissani. Haloo?! Ei taida olla ketään kotona.
Tänään lauantaina heräilin jo viiden aikaan. Kuudelta vääntäydyin
kylppäriin. Palatessani sänkyyn alkoi mieltäni vaivata asia, jonka
muistin hepun edellisenä iltana sanoneen. Totta puhuen alkoi oikein
sapettaa, kun sitä mietin. En nähnyt muuta mahdollisuutta kuin
välittömän avautumisen aiheesta. Nyt onkin sitten jo kahvit keitetty
ihan hyvillä mielin ja päivä alkanut.
Hepulle aikainen
ajankohta valkeni vasta äskettäin hänen kysyessään kelloa. Vastaukseni
sai meidät kumpaisenkin pyörittelemään silmiämme. Tällaista tämä on.
lauantai, 11. helmikuu 2006
Kommentit